16.9.2016

Eron vaiheet

(pahoittelut pitkästä postauksesta. Pakko saada purkaa ajatuksia ja fiiliksiä. Pakkohan ei kenenkään ole lukea, jos ei jaksa/kiinnosta ;) )

En osannut yhtään aavistaa miltä ero oikeasti tulee tuntumaan. Tiesin, että pahalta, mutta en sitä, kuinka pahalta.
Tämä oli pisin ja vakavin suhteeni - tietenkin. Olinhan vasta 16-vuotias kun rupesin Rasmuksen kanssa seurustelemaan.
Viiteen vuoteen mahtui paljon. Mahtui iloa, surua, onnellisuutta, rakkautta, vihaa, ahdistusta, pettymystä, kiitollisuutta.. Siihen mahtui myös mieletön määrä muistoja.
Suurimpina tietenkin yhteinen ulkomaanmatkamme sekä lapsi.
Muistojen lisäksi oli haaveita tulevaisuudesta.
Nyt se kaikki on pois pyyhitty. Se kaikki pitää unohtaa ja luoda uusia muistoja ja haaveita.

Eron jälkeen ensimmäisenä mulla oli shokki vaihe. En tajunnut sitä vielä silloin. Ihan ensin tuli hallitsematon itku ja kaikki mahdolliset tunteet yhtäaikaa.
Onneksi mulla oli ystävä tukena.
Itku loppui ja tilalle tuli turta olo. Ihan sama. Se on ohi, mutta ei haittaa. Jatkan omaa elämääni niinkuin mitään ei olisi ollutkaan.
Mietin kyllä, miten se voi muka olla niin helppoa, parin päivän itku ja se siitä.
Nyt tajuan, että se oli kai joku mielen puolustusmekanismi.
Hoidin kaikki viralliset asiat kuin robotti, mahdollisimman äkkiä.
Meni n. kuukausi, kun kaikki oli hoidettu ja saatu järjestykseen, kaikki pamahti päälle rysäyksellä.

Tajuamis vaihe. Ihan kuin en olisi edes aiemmin tajunnut mitä oikeasti oli tapahtunut. Nyt kaikki hiipi mieleen. Olen yksin. En ole enään kihlattu, en avopuoliso. Olen vain äiti. Ja nainen, vähän sekaisin ja yksin oleva nainen.
Hän, jonka kanssa jaoin koko elämäni viiden vuoden ajan on nyt poissa - pysyvästi. Hän ei tule takaisin viiden aikaan töistä. Hän ei ole nukahtanut illalla sohvalle eikä ole täällä aamulla. Hän ei ole kanssani selviämässä arjesta.
Hän, joka tiesi musta kaiken, oli nähnyt minut parhaimmillani sekä pahimmillani, hän jolle synnytin maailman ihanimman pojan, on nyt jossain muualla.
Tajuamis vaihehan meni juuri niin nopeasti, kuin vaan ajatus ehti juosta kaikkien asioiden läpi ja sitten iskikin se mitä pelkäsin, mutta jota en osannut kuvitellakkaan niin pahaksi:

Ahdistus. Kaikki se minkä olin tajunnut alkoikin ahdistamaan todella paljon. Tuli uudelleen hallitsematon itku. Käsittämättömän monta kertaa. Monena päivänä.
Iltaisin en saanut unta, kun ahdisti ja itketti niin paljon, välillä en saanut edes henkeä ja oksetti.
Lopulta nukahdin siihen oloon joskus yön puolella.
Pahinta kuitenkin oli se, että kun ennen se olo on helpottanut yön aikana, niin ei käynytkään nyt. Heräsin aamuisin todetakseni että sama ahdistus painaa yhä ja aloitin aamutkin itkulla. Parina aamuna sain heitettyä ripsarit naamaan vasta ulko-ovella, jossa aina tsemppasin itseni, että sain lapsen tarhaan ja itseni töihin.
Kaikki tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta, kaikki, paitsi töissä oleminen. Siellä oli pakko pitää itsensä kasassa ja oli niin paljon muuta mietittävää. Olisin voinut mielelläni olla vaikka vuorokauden ympäri töissä. Joka päivä, kun pääsin kotipihaan se ahdistus ja itku alkoi jälleen.
Olin todella väsynyt, näytin elävältä kuolleelta silmäpussieni ja punaisten silmieni kanssa, mutta silti se uni ei mikään ilta tullut helpolla.
Ruoka ei maistunut, ei olisi jaksanut tehdä yhtään mitään, ei ruokaa, ei siivota, ei käydä kaupassa, ei leikkiä lapsen kanssa, ei niin mitään. Vähän luulen, että ilman Keviniä en todennäköisesti olisi edes noussut sängystä.

Ahdistukseen kuului suru, ikävä ja epätoivo.
Suretti, miksi me ei onnistuttukkaan, meidänhän piti olla loppuun asti yhdessä. Suretti lapsen puolesta. Suretti, että se perhe joka meillä oli, on nyt hajalla. En osaa ajatella meitä enään perheeksi, kun isä puuttuu, on vain äiti ja lapsi. (tiedän, että myös se luokitellaan perheeksi. En vain kyennyt sitä omalla kohdallani enään ajattelemaan niin)
Epätoivo siitä, voinko minä muka olla joskus vielä onnellinen - en usko. Voinko minä muka päästä tästä yli - en usko. Helpottaako tämä olo muka joskus - en usko.
Ja ikävä. Kaikkia niitä muistoja, yhteisiä hetkiä, kumppania, kokonaista perhettä.


Seuraavaksi tuli aaltoilu vaihe.
Kaikki eri tunteet vuorotteli. Olin yhä välillä todella ahdistunut, välillä surullinen, epätoivoinen, pettynyt, vihainen, katkera, ja välillä suht tyyni ja turta. Joinain pieninä hetkinä jopa vähän iloinen/tyytyväinen. Kykenin taas nauramaan.
Niinä hetkinä, kun en ollut ahdistunut ja allapäin, tajusin kuinka väsynyt olen ollut ja etten siitä johtuen muista juurikaan mitään kuluneesta ajasta. Mitä olen tehnyt kaikki päivät? Mitä tein edes eilen? Muistan kuluneista päivistä vain pahan olon ja pelkään kokoaika milloin se iskee taas.
Mietin, milloin tämä loppuu? Milloin ei enää itketä? Milloin olen taas iloinen ja ajatus kulkee normaalisti?

Aaltoilu vaiheeseen kuului vahvasti tosiaan myös viha ja katkeruus.
Toisella on ollut kaikki tuki ja tsemppaajat ympärillä alusta asti, mun on ollut pärjättävä yksin ja kyetä huolehtimaan meidän lapsestakin.
Toisella on jo uudet kuviot, liuta harrastuksia, ei mitään velvollisuuksia eikä vastuuta töiden lisäksi. Viikonloput kännissä. Ei tarvitse välittää kenestäkään, voi mennä miten huvittaa, tehdä mitä huvittaa.
Miten se onkin (yleensä) miehille niin hemmetin helppoa?!? ´´vähän ikävä Keviniä, mut kyllä mä pärjään :) `` -ai no mut vittu hyvä et SÄ pärjäät :)
Ja tämä tilannehan tulee olemaan aina, lisäksi se itselleen helpomman elämän valinnut ihminen saa olla se kiva isi jolle ei viitsi edes ikinä kiukutella, kun näkee harvakseltaan. Isi jaksaakin niin hyvin, kun ei tarvi jaksaa kun olemattoman pieniä hetkiä kerrallaan. Ei lapsi muista, että eipä sekään ennen jaksanut, ei ollenkaan. Aina se oli kiukkunen. Ei. Nyt on kaikki toisin. Äiti on se jolle puretaan ensinnäkin se ikävä mikä ehtii tulla isi-viikonlopun aikana ja sen jälkeen sille puretaan kaikki muut kiukut. Silti äitinkin on pakko jaksaa. Kysyykö se multa ikinä miten mä jaksan? Ei. Ei sillä ole väliä, se tietää, että mun on pakko jaksaa niin mä jaksan. Hänellä on nyt helpompi ja parempi elämä. Kukaan ei vaadi häntä jaksamaan. Ei sitä kiinnosta.

Olin odottanut sitä, että ikävä vaihtuu vihan puolelle ja luullut että sitten on helpompaa.
Ei se ole. Sitten ahdistaa sen takia, kun vihaa jotain niin paljon, mutta silti toisaalta ei halua vihata. On todella katkera. Mutta eihän se auta minua itseä keveämpään ja iloisempaan elämään, päinvastoin. Mieli menee taas mustaksi kun kuluttaa kaiken energian miettien kuinka epäreilu koko tilanne on. Samaan aikaan kuitenkin on onnellinen siitä, että saa olla siinä lähivanhemman osassa, koska itse ei pystyisi kuitata ikävää sanoin ´´kyllä mä pärjään`` en mä pärjäisi. Mulla olisi niin hemmetin kova ikävä, että halkeisin. Ja jälleen mietin, miten toinen voi olla niin tunteeton.

Vihdoin pystyn alkaa pikkuhiljaa erottelemaan tunnetasollakin sen, minkä järjen tasolla olen koko aika tiennyt: Ei, mulla ei todellakaan ole ikävä juuri sitä ihmistä. Mulla on ikävä yhdessä elettyä elämää, muistoja, haaveita, kokonaista perhettä, turvan tunnetta.
Siitä ihmisestähän mä itse halusin eroon jo monta vuotta. Pysyin hänen kanssa, koska naivisti kuvittelin että kyllä kaikki muuttuu hyväksi. Vaikka jossain vaiheessa jo tiesin, ettei mikään tule muuttumaan, halusin pitää perheen kasassa lapsen takia. Päätin omassa mielessäni, että yritän yhä parhaani sen mitä tähän suhteeseen enään pystyn, kunnes lapsi olisi tarpeeksi vanha. Kunnes ero olisi mahdollisesti kaikille vähän helpompaa.
Olisin ollut valmis jopa jonkunsortin kämppis systeemiin. Lapsen takia.
Onneksi lapset on sopeutuvaisia.

Hyväksymis vaihe
Lopulta olin saanut asian käsiteltyä, tunnemyrsky alkoi laantua ja mieli alkoi kirkastua.
Ehkä minäkin pystyn vielä jatkaa elämää.
Olenhan nuori, koko elämä edessä, mielenkiintoista nähdä mitä sillä on minulle tarjota.
Ehkä jopa löydän vielä jotain parempaa, jonkun jonka kanssa luoda uusia muistoja, jonkun jonka kanssa ei enään unelmoida elämää vaan eletään unelmaa. Jonkun jolla on samat elämän arvot, sama arvostus, kunnioitus, aito välittäminen.
Mulla ei ole kiire mihinkään, katson avoimin mielin päivä kerrallaan, mutta jos onni kolahtaa, en mä sitä karkuunkaan aio juosta ;)



Kertokaahan mulle millaisia erovaiheita te olette käyneet läpi?
Jaksoiko joku edes lukea ajatuksen virtani läpi, jota itsekin kirjoittelin monen monta kertaa pienissä pätkissä eteenpäin.
Teki kyllä hyvää purkaa aina sen hetkisiä ajatuksia ja fiiliksiä tekstin muotoon ja tulihan ainakin aidosti! En olekkaan aiemmin kirjoittanut mitään näin aitoa ja suoraan sydämestä tulevaa tänne.

12 kommenttia:

  1. Anonyymi16.9.16

    Upea teksti. Tsemppiä ❤

    VastaaPoista
  2. Anonyymi17.9.16

    Toi on kyllä niin totta mitä kirjoitit ikävästä. Ei ole ikävä sitä ihmistä -vaan juurikin sitä yhdessä elettyä elämää, "helppoutta", turvallisuuden tunnetta.
    Ymmärrän niin hyvin katkeruutesi kaikkea kohtaan -toisella on uusi elämä, vähän ikävä lasta.. Kun itse siinä tilanteessa että joutuu olemaan vastuussa _kaikesta_ yksin lapsen asioista ja hoidosta töihin, kotiin ja ihan kaikkeen elämään..
    Seurailleena blogiasi en ole löytänyt vastausta siihen, miksi lopun perin erositte?
    Tsemppiä tulevaan, klisee aika parantaa haavat pitää kyllä paikkansa. Ajan kanssa kaikki helpottaa. Koeta miettiä elämää vain eteenpäin, keskity itseesi ja lapseesi. Saat olla myös katkera ja vihainen se on ihan luonnollista ja auttaa asiassa kuitenkin eteenpäin kun käyt omat tunteesi läpi. Tsemppiä tosi paljon,olet vahva ihminen ja pystyt mihin vaan kun uskot itseesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eroa oli varmasti kumpikin miettinyt tooooosi pitkään, itse ajattelin että kyllähän tämä menee lapsen takia vielä muutaman vuoden, kunnes tajusin että ei mun ydinperheen takia tarvi ihan kaikkea paskaa kuitenkaan kestää, yksissä juhlissa meni miehen käytös niin törkeäksi että totesin ettei ole mitään järkeä yrittää enää. Siitä pari viikkoa niin hän muutti pois, sillä ei ollut edes pahoillaan käytöksestään. Niin oli parempi.

      Kiitos! Onneksi olo ja elo on jo paljon helpompaa :)

      Poista
  3. Anonyymi17.9.16

    Rehellinen teksti, toivon sulle kaikkea hyvää elämään, onnesi on vielä edessäpäin! <3

    VastaaPoista
  4. Anonyymi18.9.16

    Tuota tuollaista "turvan tunteen" menetystä mäkin ehkä eniten pelkäsin silloin kun ero tuli... Ero ei tullut yllättäen, niin olin jo ehtinyt miettiä mielessäni millaista se tulisi olemaan, mutta oikeastaan mikään mitä luulin, ei pitänyt paikkaansa, vaan kaikki oli ihan erilaista. Mutta sitten kun on löytänyt sen uuden onnen, niin voin sanoa, että tuntuu jopa ihan hölmöltä miettiä taaksepäin kaikkia niitä tunteita, ikävää jne., kun tajuaa, että on saanut jotain paljon parempaa tilalle, ja ihan turhaan oli silloin huolissaan. Paljon tsemppiä sulle, oot niin nuori, että ei mitään kiirettä asioilla, varmasti säkin saat vielä olla onnellinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meilläkään ero yllättänyt kumpaakaan :D mutta ei noita noin vahvoja tunteita osannu yhtään aavistaa tulevan :/
      Ja kiitos, näin minäkin uskon, oon jo saanu huomata että parempaakin on olemassa ;)

      Poista
  5. Anonyymi18.9.16

    Todella hyvä teksti ja hyvin osaat kirjoittaa tunteistasi! Tätä lukiessa kyllä tajuaa kuinka vaikeaa parisuhteesta eroaminen oikeasti on.. Tsemppiä tulevaan! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se oli tarkoituskin :)

      Poista
  6. Anonyymi14.10.16

    Kiitos kun jaoit tekstisi, varmaan siitä voi olla apua muillekin jotka eroa miettivät. Itse olen eronnut vuosi sitten ja tunnistan joitain tunteita ja ajatuksia sun tekstistä. Itsekin mietin eroa vuosia ennen kuin sen päätöksen lopulta tein. Juuri lapsen takia pysyin suhteessa ja toivoin että toinen osapuoli kypsyisi ajan kanssa perhe-elämään ja parisuhteeseen. Olen ollut koko ajan helpottunut, että uskalsin vihdoin erota. Aloin muuttua suhteessa katkeraksi, enkä halua elää elämääni katkerana. Mieluummin onnellinen yksin kuin onneton suhteessa. Toki silti on ajoittain tuntunut pahalta kun on joutunut luopumaan ydinperheestä. Mut ei lapset ole tyhmiä, kyllä nekin huonon suhteen hyvästä erottaa, enkä halua lapsilleni opettaa sellaista parisuhteen mallia jossa mies tekee mitä lystää ja nainen kysyy vaan että mitä haluat ruoaksi. Näin kärjistetysti. Oho tais tästä kommentistakin tulla aika pitkä! Mut tsemppiä ja jaksamista uuteen arkeen! Ja muista että elämä on sitä mitä teet siitä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut, että vastaukseni on unohtunut jostain syystä!
      Mutta olen ihan samoilla linjoilla kanssasi!
      Ja lapsesta todella huomaa eron, hänkin on selvästi onnellisempi nyt, kun kotona ei ole kokoaika huono ja kireä ilmapiiri, vaan onnellinen, eloisa, rakastava ja läsnäoleva äiti :)

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥